Levyarvio: Kenny Wayne Shepherd


KENNY WAYNE SHEPHERD BAND – Trouble Is… 25
(Provogue PRD 76889)


KENNY WAYNE SHEPHERD BAND – Dirt On My Diamonds, Volume 1
(Provoque PRD 77132)

Louisianan kitarasankari Kenny Wayne Shepherd on kulkenut pitkän matkan 1990-luvun teinitähdestä oman aikamme arvostetuksi ja moninkertaisen platinamenestyksensä vakiinnuttaneeksi muusikoksi. Kehityskulun voi jokainen itse todistaa kuuntelemalla näitä kahta miehen viimeaikaisinta studiolevyä.

Shepherdin läpimurtolevy oli hänen toinen albuminsa, 1997 julkaistu “Trouble Is…”. Kuka tahansa uransa alussa oleva parikymppinen muusikonalku ei saa studioon näin nimivahvaa vierailijakaartia: Stevie Ray Vaughanin Double Trouble -yhtye kokonaisuudessaan (rumpali Chris “Whipper” Layton, joka on yhä mukana Shepherdin bändissä, basisti Tommy Shannon ja kosketinsoittaja Reese Wynans) plus raskaan sarjan blueslegenda, huuliharpisti James Cotton.

Levy on edelleen komeaa kuultavaa, bluesrock-kitaroinnin juhlaa, joka syntyi nuoren miehen palavasta intohimosta esittämäänsä ja säveltämäänsä musiikkiin. Monista levyn biiseistä tuli vuosikausiksi kiinteä osa Shepherdin konserttiohjelmistoa. Tunnetuin sävellys Blue On Black jäi ilmeisen pysyvästi ohjelmistoon, kuten parin vuoden takainen Rockpalast-konsertti “Straight To You Live” todistaa.

Viime vuonna “Trouble Is…” -levystä julkaistiin 25-vuotisjuhlapainos. Mutta toisin kuin nykyään niin monet tasavuosia juhlistaneet synttärilevyt, albumia ei koostettu vain päivittämällä saundit nykyaikaan ja lisäämällä vaihtoehtoisia ottoja ja ennen julkaisemattomia live-taltiointeja. Sen sijaan KWS soitti koko levyn uudelleen alusta loppuun. Shepherdille jotenkin kuvaavaa on, että hän käytti kertoman mukaan jopa samaa Fender Stratocaster -kitaraa, samoja pedaaleja ja mahdollisuuksien mukaan jopa samoja muusikoita ja samaa tuottajaa (Talking Headsin Jerry Harrison) kuin alkuperäisellä levyllä. Ratkaisu korostaa levyn ajattomuutta ja toimii hienosti. Kylkiäiseksi tulee vielä Shepherdin kotikaupungissa Shreveportissa taltioitu live-konsertti (Blu-ray/DVD) ja dokumentti levyn teosta.

Uusin CD “Dirt On My Diamonds” on sen sijaan jotakin muuta. Vain runsaan puolen tunnin eli vanhan ajan LP-levyn mittaisella CD:llä Shepherd hakee selvästi uutta ilmaisua. Levy ei siten vastaa niitä ennakko-odotuksia, joita vakiintuneella fanikunnalla varmasti on.

Levyssä ei toki sinänsä ole päällisin puolin mitään vikaa – jos ei oteta lukuun sitä, että Shepherdin kitarointi jää nyt turhan paljon taustalle hänen keskittyessään yllättävänkin paljon lauluosuuksiin. Bändissä on sentään aivan erinomainen vokalisti Noah Hunt, bändin pitkäaikainen jäsen, jolla on tumma, voimakas ääni.

“Dirt On My Diamonds” on sinänsä hienosti soitettua musiikkia, eikä KWS Bandia aiemminkin tuottaneen Marshall Altmanin kädenjäljessä ole moitteen sijaa. Nämä ovat kuitenkin odotusarvoja, jotka toteutuvat.

Mutta itse musiikki on hankalampi pala. Välillä huomaa ajattelevansa – ja saavansa itsensä kiinni ennakkoasenteista – että onko tämä lainkaan bluesrocklevy, niin voimakkaasti erityisesti soul-vaikutteet nousevat ajoittain pintaan. Ei se silti mikään ihme ole, onhan levyn synnyinpaikka kuuluisa Fame-studio Muscle Shoalsissa, Alabamassa. Puhaltimet ovat voimakkaasti mukana heti avausbiisinä toimivassa nimikappaleessa ja seuraavat pitkin matkaa.

“Dirt On My Diamondsia” KWS ei ole nyt tehnyt kitara edellä, vaan enemmänkin biisien ehdoilla. Toinen asia sitten on, että sävellykset eivät yksinkertaisesti ole järin mieleenjääviä. Kaksi biisiä erottuu muista, toinen hyvässä ja toinen pahassa.

Ensin ne huonot uutiset. Vaikka Kenny Wayne Shepherd on toki aiemminkin flirttailut popahtavien ainesten kanssa, Elton Johnin 1970-luvun alun hittialbumilta “Goodbye Yellow Brick Roadilta” poimittu Saturday Night’s Alright For Fighting on jo liikaa. Käsittämätön valinta. Päätöskappale Ease On My Mind tasoittaa onneksi tuon harha-askeleen kohottamaa verenpainetta. Se on hidas, kaunis blues, jolla Shepherdin sävykäs kitarointi ja vokalisti Noah Hunt työskentelevät vuosien hiomassa sopusoinnussa. Lopputulos on hieno.

Harri Aalto
(julkaistu BN-numerossa 1/2024)

Share